Pyörän nastat ja muita lastuja

Luinpas eilen viikonlopun Ilta-Sanomat. Lehden viikonloppuliitteessä (jonka jutuista ei harmittavasti ole verkkoversioita tarjolla) oli hauska juttu oululaisista talvipyöräilijöistä. Jutussa mietittiin sitä, miksi tässä kaupungissa talvipyöräily on suosittua, ja tultiin siihen lopputulokseen että Oulussa on hyvä pyörätieverkosto, jota hoidetaan hyvin.

Talvipyöräily on oikeastaan ihan mukavaa – nyt kun minullakin on nastat alla. Liukkaus ei enää haittaa ollenkaan, ja sää on lähinnä pukeutumiskysymys. Olisi pitänyt tämäkin harrastus aloittaa jo aiemmin. Tosin kolmenkympin pakkasessa menin bussilla, mutta se sallittakoon aina silloin tällöin.

—-

Eilen kävin myös ensimmäistä kertaa noin viiteentoista vuoteen hiihtämässä vapaan tyylillä. Kahdeksan-yhdeksän kilometriä myöhemmin totesin homman olevan ihan mukavaa, mutta aika raskasta. Perinteistä jaksaa kyllä hiihtää koko tuon matkan pahemmin pysähtelemättä, vapaalla kulkien piti pitää tauko parin kilometrin välein.

Liikkeellä oli paljon muitakin hiihtäjiä, mikä on hieno juttu. Vapaan kaista oli liukas ja hyvin ajettu, mutta Haapalehto-Talvikangas -välillä vain toinen perinteisen latu oli hiihtokelpoinen. Jospa vielä tulisi lunta, jotta molemmat perinteiset ladut saataisiin kuntoon.

—-

Tämän aamun lehdessä oli puolestaan juttu Oulun kauppatorista. Tiedossa oli jo syksyllä, että torin kupeelle ollaan hotellia pykäämässä. Minusta hanke vaikuttaa ihan järkevältä, ja mielestäni se tuo nyt vähän syrjemmässä olevia aittoja lähemmäksi. Jotkut ovat kommentoineet että uusi hotelli vie merinäköalan – mutta keneltä se sen vie? Onhan se toki massiivinen rakennus, mutta heti tien toisella puolella on vastaavia massiivisia rakennuksia, joten uusi rakennus sopii alueelle. Ja ympärillä olevilla kaksikerroksisilla rakennuksilla ei nytkään ole merinäköalaa, joten onko tämä taas sitä perioululaista kateutta?

Lomamatkalla opittua

Olipas kiva viettää lomaa – kerrankin. Kävimme Elinan kanssa pyöräilemässä noin viikon verran Länsi-Suomessa. Matka kävi ensin junalla Poriin, josta sateisessa säässä poljimme vain yhden kerran (hyvin lyhyesti) eksyen Yyterin leirintäalueelle. Vettä tuli sen verran, että emme sen kummemmin viitsineet kierrellä ympäriinsä. Yyterin sannat kävimme katsomassa, se oli kyllä sadesäässäkin hienon näköinen paikka. Reposaaressa olisi voinut myös käydä, mutta ehkä joskus toiste.

Se, mihin Porin suunnalla kiinnitin huomiota oli se, kuinka hyvin kaupungista löytyi pyöräopasteita suuntaan jos toiseenkin. Karttaa ei tarvinnut käyttää juuri ollenkaan, tosin sen yhden kerran kun ajoimme risteyksestä väärään suuntaan kartan katsominen olisi varmasti auttanut. Ilokseni olen huomannut, kuinka Oulussakin pyöräopasteiden määrä on pikkuhiljaa lisääntynyt. Ei täälläkään hävetä tarvitse siinä asiassa, mutta mielestäni niitä voisi olla vieläkin useammassa paikassa neuvomassa oikeaan suuntaan. Oulussa pyöräopasteita pahoinpidellään myös usein, ja hyvin usein ne myös repsottavat vääriin suuntiin käänneltyinä ja väänneltyinä pitkään – tällekin asialle olisi ehkä syytä tehdä jotain. Pitäisi kai aina muistaa itsekin ilmoittaa, kun hajotettu pyöräopaste tulee vastaan.

Yyteristä jatkoimme seuraavana päivänä matkaa kohti Raumaa. Matka meni hyvin, tosin minulta katkesi pinna (pyörästä). Rauman suunnalla pyöräopasteita ei sitten ollut oikeastaan ollenkaan, ja leirintäaluetta etsiessämme nökötimme eräässäkin risteyksessä karttaa käännellen niin, että eräs paikkakuntalainen tuli tarjoamaan apua. Hän pyöräilikin kanssamme leirintäalueelle asti, mistä olimme tietysti hyvin kiitollisia. Ilmakin oli kauniimpaan päin, ja ehdimme tutustua Rauman vanhaan kaupunkiin vielä illalla jonkin verran. Kaiken kaikkiaan paikka oli elämys: vanhat talot, pienet kujat ja yleinen tunnelma olivat varsin viehättäviä.

Seuraavana aamuna yritimme löytää pyöräliikkeen, joka korjaisi repsottavan pinnani. Löysimme yhden, jonka henkilökunta oli lomalla, mutta meidät ohjattiin hieman epäselvästi toiseen liikkeeseen. Taas risteyksessä ihmetellessämme oikeaa suuntaa Elina kysyi tietä eräältä naiselta – joka oli kyseisen pyöräliikkeen entinen omistaja. Hän vei meidät perille, ja pinna saatiin korjattua nopeasti ja edullisesti. Rauma onkin varmasti ystävällisin kaupunki, jossa olen ollut. Siitäpä oululaisille oppia!

Rauman torilla törmäsimme myös allaolevan kuvan (jonka lisään tuohon kunhan pääsen taas tietokoneelle, kirjoitan tätä nettitabletilla) kaltaisia pyörätelineitä. Ne olivat hauskan näköisiä, käytännöllisiä ja varmasti kestäviä – lähes täydellisiä siis. Minkähänlaisia mahdollisuuksia Ouluunkin olisi vastaavia saada..?

(Edit kello 23.07: tässäpä tämä yllämainittu kuva.)

Raumalainen pyöräteline

Raumalainen pyöräteline

Raumalta pyöräilimme Uuteenkaupunkiin, joka paljastui viehättäväksi pieneksi kaupungiksi. UK:n leirintäalue löytyi helposti ja oli ihan hyvätasoinen – parempi ehkä kuin Raumalla. Kaupungista löytyi kanavan varrelta kiva pubi-pizzeria-tyyppinen paikka, jossa kävimme syömässä. Nimeä en juuri nyt muista, mutta voin sen kyllä kaivella esille, jos jotakuta kiinnostaa. Tältä paikkakunnalta jäi lähinnä mieleen yllämainittu kanava, joka oli hyvin hoidettu ja siisti, ja joka toi merellisyyttä ihan kaupungin keskustaan.

Uudenkaupungin jälkeen kohteena oli Naantali. Päivän ensimmäinen puolikas meni sateella pyöräillessä. Onneksi matka kulki pitkälti pienehköjä ja rauhallisia maanteitä pitkin. Sateen laantuessa matka oli noin puolessa välissä, ja pian alkoikin rankka hiekkatieosuus. Sen päätteeksi olimme melkein perillä, ja kyltit ohjasivatkin meidät kätevästi Naantalin keskustaan. Kylpylähotelliinkin löysimme kun kysyin suuntaa paikallisilta, ja illalla nautiskelimme kylpylän kuohuista ja saunoista.

Jos Naantalista kannattaa jotain muistella, niin juhannustapahtumia ainakin. Pienessä kaupungissa oli valtavan paljon erilaista ohjelmaa koko viikonlopun ajan – tavallaan ihan luonnollista, sillä Naantali elää turismilla. Ohjelmaa oli kai jopa niin paljon, että Turussa oli täysin kuollutta, koska kaikki kaupunkiin jääneet turkulaisetkin olivat Naantalissa. Houkuttelevan ohjelman järjestäminen Ouluunkin voisi olla ihan kannattavaa – jonkinlaista torijuhannusta on toki ollut olemassa, mutta vaikkapa juhannuksen kunniaksi tehtäviä risteilyjä merelle en muista huomanneeni.

Koska edeltävä päivä oli ollut rankka, päätimme seuraavana päivänä polkea vain Turkuun asti. Aikomuksenamme oli mennä Ruissaloon telttaan, mutta soiton jälkeen päätimme jättää välistä: kaksi henkeä teltassa yhden yön ajan maksoi pöyristyttävät 50 euroa! Vaikka olikin juhannus, moinen on kiskontaa. Onneksi soittokierroksen päätteeksi löysimme keskustasta kohtuuhintaisen hostellin, ja illan vietimme kävellen Aurajoen rannalla ja tutustuen muutenkin Turkuun. Harmi, että linna oli suljettu, sielläkin olisi ollut kiva käydä.

Onko Oulussa hostellia? Jotain kesähotellin tyyppistä kai jossain päin on, mutta ympärivuotinen hostelli tai retkeilymaja keskustan tuntumassa olisi loistava lisä kaupunkimme majoitustarjontaan. Kaikki eivät halua tai voi maksaa hotellihuoneesta, ja talvisin Nallikarin leirintäalue on jopa vähän kaukana kaikesta, joten mielestäni hostellille olisi ihan perusteltu tarve.

Turusta suuntasimme junalla Hankoon, joka oli sekin ihan kiva pikkukaupunki. Hiekkarannat siellä ainakin olivat kauniita ja runsaita. Hangosta kuljimme aina Fiskarsiin saakka sukuloimaan. Ja kyllä, Fiskars on siis se paikka missä samanniminen yhtiö aikoinaan toimintaansa aloitteli. Alueen maat, tai ainakin suurin osa niistä, ovat vieläkin yhtiön hallinnassa ja hoidossa. Fiskars olikin käymistämme paikoista ehdottomasti parhaiten hoidettu ja mielestäni myös kaunein. Sieltä jäin nykyiseen kotikaupunkiini kaipaamaan myös ihan selkeästi taiteilijoille ja käsityöläisille osoitettua aluetta, jollainen voisi olla Oulussakin loistava matkailukohde. Miksi Pikisaareen on pakko rakentaa kalliita asuntoja ökyrikkaille? Eikö sinne voisi nimenomaan sijoittaa taiteilija- ja käsityöläisyhteisön, jossa samalla myytäisiin paikallisten tekemää taidetta ja käsitöitä? Se houkuttaisi lähistölle myös enemmän ravintoloita ja kahviloita, virkistäen Pikisaaren elämää tuntuvasti.

Fiskarsista poljimme seuraavana päivänä vain Karjaalle, josta siirryimme junalla pääkaupunkiseudulle. Siitäpä ei sen enempää, siellä nimittäin olisi sen verran paljon mielenkiintoisia asioita, että tämä blogikirjoitus voisi paisua melkoiseksi romaaniksi. Ehkä joskus toiste voisin niistä kirjoitella.

Kokonaisuutena pyörämatkailu oli (taas kerran) hauskaa ja mukavaa. Pyörän selästä näkee tätä koto-Suomeakin vähän eri perspektiivistä. Vai kuinka monta kertaa autolla matkaillessasi olet pysähtynyt katsomaan hauskasti koristeltuja puutaloja, tai viettänyt taukoa sillan kupeessa auringon paistaessa siniseltä taivaalta?

Änkyrät oululaiset

Johan tuo oli aikakin, että oululaiset keksivät uuden asian, jolle sanoa ei. Pallolle siis. Kuten tavallista, asian puolesta on tehty addressikin.

Joo ei, minä en oikein aina ymmärrä. Kun joku keksii jonkun uuden idean, ensimmäisenä oululaisten toimesta se lytätään. Sanotaan yksinkertaisesti ei, vaikka asiassa olisi vinha perä. Jos jokin on, niin annetaan sen vain olla eikä muuteta mitään, sanoo oululainen. Sama tässä tapauksessa.

Minusta ainakin olisi kiva, että Rotuaarin aukio olisi tosiaankin aukio, jossa voisi tehdä aukioille tavallisia asioita. Niin kuin vaikka pitää markkinoita. Tai ihan mitä vaan, jota nyt ei voi tehdä koska pallo on siinä. Pallon voisi ihan hyvin siirtää johonkin toiseen paikkaan – alunperinhän sitä ajateltiin Kirkkokadun ja Kauppurienkadun risteykseen. Ehkä ei ihan siihen, mutta tulevaisuudessa Kauppuri- ja Galleria-kortteleiden uudistuessa pallon uusi paikka voisi olla Isokadun ja Kauppurienkadun risteyksessä. Tai sitten Kirkkokadulla lähellä Saaristonkadun risteystä. Nämä paikat olisivat suorastaan yhtä hyviä sijoituspaikkoja pallolle kuin nykyinenkin – parempia siinä mielessä, että pallon sijoittuessa jompaan kumpaa noista ne antaisivat kaupungin itsestään selvälle keskusaukiolle mahdollisuuksia ja potentiaalia.

Palloa ei minusta ole siis mikään pakko hävittää, mutta Rotuaarin kehittämisen kannalta se ei ole nyt hyvällä paikalla. Korjataan asia, ei aina sanota ei!

Elokuvateatterin ihme

Kävimmepä viime viikonloppuna pitkästä aikaa elokuvissa vaimoni kanssa. Jostain kumman syystä näyttäisi olevan niin, että mitä lähempänä leffateatteria asuu, sen vaikeampi sinne on ehtiä ajoissa. No, puolijuoksua astelimme kohti teatteria ja toivoimme haluamaamme näytökseen vielä olevan paikkoja jäljellä.

Kun pääsimme teatterin ovelle ja olimme juuri astumassa sisään, meille kummallekin täysin tuntemton nuori nainen puhutteli meitä ja tarjosi meille juuri sinä päivänä vanhenevaa lippua – ihan ilmaiseksi! Hämillämme otimme lipun vastaan ja yritimme tarjota jotain vastineeksi, mutta hän vain halusi lahjoittaa lipun, sillä hänellä ei ollut enää mitään käyttöä sille.

Elokuva oli hyvä, ja tuntemattoman ihmisen ystävällinen ele teki illasta entistä paremman. Kiitos siis sinulle, tuntematon lipunlahjoittaja!

Hiljaa istuu 50 ihmistä

Näin aamuisin on aina kiva seurailla, miten kaupunki heräilee pikkuhiljaa henkiin. Lumiaurat ajelevat pihoilla lunta pois. Postinjakajat käyvät vielä lehtikierroksiaan. Jakeluautot omistavat Rotuaarin. Vähitellen heräävät myös ihmiset, minäkin.

Totesin tuossa juuri, että mikäköhän minussa on vikana, kun taisin taas olla se viimeinen ihminen, jonka viereen joku viitsi istua täpötäydessä bussissa. No, ei se mitään – minähän olen erityisesti aamuisin samanlainen kuin noin suunnilleen kaikki nämä muutkin 50 bussissa matkaavaa ihmistä. Hiljainen siis, ja omissa oloissaan viihtyvä. Ehkä ihmiset vielä näin aamuisin keräilevät voimia päivän koitoksiin ja siksi istuvat vain hiljaa. Ja ehkä iltapäivisin kaikki ovat päivän hommat tehtyään niin väsyneitä, että he ovat siksi silloin hiljaa.

Tai ehkä se on vaan tämä pimeys. Eilen sentään ehdin vilaukselta nähdä luonnonvaloakin (sitä ei työhuoneellemme juuri suoda) kävellessäni VTT:lle palaveriin. Kyllähän se piristi.

Oululaiset lobbarit

Olipas kyllä yllättävää, että Lääkelaitosasiassa toiminut selvitysmies (voiko nimike olla muuten -mies, kun kyseessä on nainen?) suosittelee mieluummin Kuopiota kuin Oulua laitoksen uudeksi sijoituspaikaksi. Asiasta kerrotaan mm. Paikallisen Lehden sivuilla täällä ja täällä.

Tästä tuli mieleeni taas se muutaman vuoden takainen Oulu11-projekti, jossa Oulusta yritettiin tehdä kulttuuripääkaupunkia. Turkuhan sen kisan vei, Oulu jäi kunniakkaasti hännille kunnianhimoisella hakemuksellaan, jota alettiin tehdä aivan liian myöhään ja aivan liian pienin panostuksin. Luulisi, että siitä joku olisi jotain oppinut, mutta ei ilmeisesti.

Näyttää olevan nykyoululainen ilmiö, että kaiken hyvän kuvitellaan tupsahtavan syliin ihan tuosta vaan, ilman mitään erikoisempaa työtä. Valitettavasti se ei vaan niin mene; kaupunkiin tarvittaisiin erityinen ammattilobbareiden joukko, joka työkseen lobbaisi Oululle hyviä asioita. Näyttää nimittäin pahasti siltä, että eivät kaupungin virkamiehet eivätkä luottamushenkilöt yksinkertaisesti osaa lobata. Tai ehkä ketään ei vaan kiinnosta?

Turhapa näistä asioista on isojen herrojen jälkeenpäin itkeä, jos oululaiset eivät ossaakkaan, mutta muualla osataan.

Oululaiset autoilijat

Tulipa tuossa viikonloppuna taas pitkästä aikaa ajettua autolla. Siinä samalla – kohtuullisen kokematon ja rauhallinen autoilija kun itse koen olevani – huomioitua muiden tienkäyttäjien piirteitä autoilijan näkökulmasta. Ainakin tällaisia autoilijoita Oulusta löytyy:

Kiirehtijä. Tälla autoilijalla on aina kiire – yleensä seuraaviin valoihin seisomaan. Näitä kuskeja on ikä- ja sukupuolirajat ylittäen, mutta ehkä yleisin on kuitenkin keski-ikäinen mies jossakin vähän fiinimmässä autossa. Nämä tyypit ärsyyntyvät, kun minunlaiseni mahdollisimman rauhallinen, ennakoiva ja ennakoitava tulee eteen, ja ohittavat vaarallisesti kaupunkialueella.

Itse rauhallisuus. Edellisen vastakohta, joka yrittää aina käyttäytyä siivosti liikenteessä. Itse koen olevani tällainen autoilija, vaikka joskus kyllä yllämainitut kiirehtijät vähän hermostuttavatkin. Mutta eivät ne hermostuta läheskään niin paljon kuin yllättävästi liikkuvat törttöilijät.

Törttöilijä. Tähän ryhmään kuuluvat ihmiset ovat yleensä uusia oululaisia tai kaupungissa vierailevia, joille Oulun liikennekulttuuri ei ole vielä tullut tutuksi. Siksipä törttöilijöiltä näkee monesti vääriä ryhmittymisiä, kaistanvaihtoja kesken risteyksen ja niin edelleen. Suuri syy tälle on toki Oulun liikennejärjestelyt, jotka paikka paikoin ovat hyvinkin erikoiset.

“Minä itte”. Tähän ryhmään kuuluvat ne, joita liikennesäännöt eivät koske; ne ovat lähinnä suosituksia. Ajellaan yksisuuntaista väärään suuntaan (koska näin pääsen itse helpommalla!), joukkoliikennekadun läpi (koska tässä on vähemmän liikennettä, niin minä menen tästä!) ja ajetaan äänekkäästi keskellä yötä kaduilla, joilla ei saa öisin ajaa (koska se on kivaa!).

Hiirulaiset. Nämä henkilöt luopuvat oikeuksistaan aina, kun joku risteävää katua ajava on edes näköpiirissä. Kai ne muut tienkäyttäjät ovat olleet hiirulaisille ilkeitä aiemmin, kun he eivät monesti uskalla ajaa kuten muutkin.

Punahaukat. Nämä teidemme sankarit olen kokenut jalankulkijana vaarallisimmiksi, sillä koskaan ei voi tietää onko punaisiksi muuttuvia valoja lähestyvä autoilija punahaukka vai ei. Jos on, niin siinäpä sitten maataan sairaalassa muutama viikko, ja autoilija saa sakot kun sanoo vaan, että “oli liukasta, en mitenkään ehtinyt jarruttaa ennen kuin valo vaihtui punaiseksi”. Kyllä, kaasun painaminen siinä tilanteessa on kyllä tosi fiksu veto.

Läskiautoilijat. Nämä autoilijat hyppäävät isoihin läskiautoihinsa ja ajavat 500 metrin matkan kauppaan. He ajavat mieluummin moottoritietä 20 kilometriä pidempään sen takia, että saisivat nousta laivoistaan aivan kaupan oven vieressä. He käyvät autoillaan urheilemassa läheisellä hallilla. Liikenteessä he ovat kyllä yleensä iahn sivistyneitä, mutta entä muuten?

Voisinpa vaikka veikata, että näitä autoilijatyyppejä tästä kaupungista löytyy enemmänkin, mutta nämä tulivat nyt vain mieleen. Mihin tyyppiin sinä kuulut kun autoilet, vaiko johonkin muuhun?

Avoimia karttoja Oulustakin

Törmäsinpäs viime keväänä blogikirjoitukseen avoimista katukartoista ja niiden käytöstä Nokian N810 Internet Tabletilla. Siitä innostuneena onnistuin kiinnittämään oman N810:ni mukana tulleen autotelineen pyöräni tankoon käyttäen vanhaa soittokelloa apuna. Tarkoituksenani oli itsekin kartoittaa Oulua ja samalla auttaa OpenStreetMap-projektia, mutta jotenkin se kesän kiireissä jäi. Nettitabletti telineineen on kyllä ollut muuten kovalla käytöllä pyöräillessä. En siis itse kartoittamiseen osallistunut, mutta projektille olen lahjoittanut jonkin verran prosessoriaikaa karttakuvien generointiin.

Josta tulikin mieleeni, että se skripti ei ole tainnut pariin kuukauteen pyöriä, kun kone buutattiin. Laitanpas sen taas päälle.

Tänään oli Kalevassa pari juttua tästä samasta aiheesta. Jussi-Pekka Huhtamäki on kartoittanut paljon Oulua, ja ihan hyvältähän tuo jo näyttää – minusta aika käyttökelpoiselta jo jopa navigaatiokäyttöä ajatellen. Myös alkuun pääsemisestä on lyhyt juttu kirjoitettu.

Toivon kovasti, että ensi kesänä jaksaisin itsekin suorittaa vähän tarkempaa kartoitusta Oulussa ja lähialueilla – tarvikkeet siihen ovat jo hyvinkin olemassa, enää puuttuu vain se into lähteä iltaisin töiden jälkeen tutkimaan uusia kaupunginosia ja naapurikuntia pyörän selästä. Muistakaapa siis ensi kesänä potkia minua liikkeelle, jotta me kaikki saamme parempia ja tarkempia avoimia karttoja kaikkeen käyttöön! :)

Edustajisto ja valtuusto

Kävinpä taas pitkästä aikaa OYY:n edustajiston kokouksessa. En jaksanut olla paikalla aivan koko kokousta, mutta tuossakin lähes kolmen ja puolen tunnin aikajaksossa sain taas kokea tuota ah! niin ihanaa edustajistotyöskentelyä.

Minua alkoi kotimatkalla vähän mietityttää, että onko valtuustotyöskentely samanlaista? Olen elämäni aikana istunut yhden vaivaisen valtuuston kokouksen – sen, jossa Oulun uuden “matkakeskuksen” kaavasta päätettiin. Siitä en niin hirveän paljon muista, paitsi sen, että kokous vaikutti jollakin tapaa paljon asiallisemmalta. Siis tavallaan jäykemmältä, mutta minusta se on hyvin ymmärrettävää.

Mutta harrastetaanko valtuustoissakin samantyyppistä pikkuasioihin kiintymistä kuin edarissa? Keskustellaanko valtuustossakin pitkään ja kiivaasti – ja sitten ollaan kaikki samaa mieltä? Pitäisi kai käydä istumassa taas joku valtuuston kokous vielä tämän vuoden aikana, niin olisi vähän mitä verrata.

Paikallinen harrastelijaylioppilasteatteri pitää kyllä nähdä tänä vuonna ainakin kerran vielä. Kansalliseen versioon minua ei tänä vuonna taideta päästää.

Järjen valon vastalause

Eräänä iltana päässäni mietin: “Huh! Menipä läheltä! Onneksi korjasin tuon takajarrun aamulla, muuten en olisi ehtinyt jarruttaa ja olisin varmasti törmännyt tuohon pyöräilevään humalaiseen mieheen. Miksi sillä ei ole valoa pyörässään?”

Tuo tuollainen tuntuu olevan arkipäivää aina kun ajaa vähänkin pimeässä pyörällä. Juu, kyllä minulla on ladattava pyöränlamppu, joka kätevästi kulkee takin taskussa ja joka on helppo naksauttaa paikoilleen ja päälle hämärässä ja pimeässä. Mutta miksi liian monella oululaisella pyöräilijällä ei sellaista ole? Onhan se ollut pakollistakin jo jonkun vuoden.

Kaipa minä sitten ajan pyörällä niin lujaa, että se aiheuttaa vaaratilanteita muille, kun en meinaa ehtiä reagoida pimeydestä minua kohti pyörällään hoippuvaan (yleensä nuoreen) mieheen. Yhden kerran olen jo vastaavassa tilanteessa vastaantulevaan tukevassa laitamyötäisessä pyöräilevään törmännyt – pikaisen pyörän tarkistuksen jälkeen jatkoin itse matkaa ja jätin herran miettimään, että mikäs menikään pieleen. Onneksi kumpaankaan ihmiseen ei sattunut.

Vaan eipä siinä, kyllä niitä vaaratilanteita tulee muidenkin sellaisten kanssa, jotka eivät laita sitä dynamoa pimeällä päälle tai kehtaa käydä kaupasta hakemassa muutaman euron hintaista lamppua. Olisiko se nyt niin kamalan vaikeaa ja kallista? Turvallisuutta se ainakin lisäisi kummasti, kun vastaantulijat olisi helppo erottaa jo kaukaa.