Tuossa vähän aikaa sitten istuin ystäväni kanssa autossa muutamia tunteja, ja keskustelimme niitä näitä maailman menosta. Yksi toistuva aihe keskusteluissamme oli se, miten maailma on muuttumassa ympärillämme, ja mitä meidän pitäisi tehdä jotta Suomi ja Oulu selviäisi tästä myllerryksestä vielä kohtuullisen ehjin nahoin.
On helposti nähtävissä, että meneillään oleva maailmanlaajuinen talouskriisin poikanen aiheuttanee ongelmia myös pohjoisessa kotikaupungissamme. En ihmettelisi yhtään, jos esimerkiksi jonakin kauniina syyspäivänä kuuluisi taas ikäviä uutisia paperiteollisuudesta – tehtaita lakkautetaan, tuotteiden valmistusta siirretään muualle. Pohjoisten alueiden osalsta Kemijärveä ja Kajaania ovat nämä pahat iskut jo koetelleet, tässä siis odotellaan että Kemi ja Oulu liittynevät jossakin välissä joukon jatkoksi – ei välttämättä vielä seuraavalla kierroksella, mutta jossain välissä supistukset lienevät edessä täälläkin. Paperitehtaan lopetus on pieni katastrofi Oululle, huomattavasti suurempi vaikkapa juuri Kemille.
Miksi paperitehtaita – tehtaita yleensäkin – täältä lopetetaan? Siksi, että tuotanto muualla on vain yksinkertaisesti halvempaa kuin Suomessa. Yleensä suuret markkinatkin ovat muualla kuin Suomessa, jolloin raaka-aineita ja valmiita tuotteita tarvii rahdata ympäri maailmaa kaiken kaikkiaan vähemmän. Ei kai siihen sen suurempaa syytä tarvita, nämä lienevät ihan riittäviä syitä yrityksille, joiden tehtävänä on tuottaa voittoa omistajilleen. Mutta mitä tehdä, kun tuotantoa lähtee pois maastamme, pois kaupungistamme?
Mielestäni suomalaisessa politiikassa ollaan ajauduttu siihen tilanteeseen, että kuvitellaan paperi- ja teknologiateollisuuden pitävän työpaikat maassa, vaikka näin ei pitemmän päälle tule tapahtumaan. Se on johtanut siihen, että uusiin ideoihin ja teknologioihin ei ole panostettu riittävästi – päällimmäisenä tulee mieleen tuulivoima, jonka kehitys vuosituhannen vaihteessa oli kuulemma Suomessa maailman kärkiluokkaa, mutta energiapoliittisten päätösten voimin kehitys ajettiin aika pitkälti alas. Nyt Suomi on tuulivoiman ja nimenomaan sen kehittämisen osalta kehitysmaa, sieltä ei ole tulossa sitä uutta isoa yritystä tai montaa vähän pienempää, jotka helpottaisivat tuotannon ja tuotekehityksen säilymistä maassamme. Mistä niitä siis voisi tulla?
Oulun yliopistossa jossakin vaiheessa polkaistiin käyntiin tutkimusohjelma, joka tuloksenaan sai aikaan kaupunkiin useita pelifirmoja. Nyt kyseinen ohjelma on jäänyt syystä tai toisesta unholaan, ja pelifirmat eivät saa julkiselta puolelta sellaista tukea, jota ne kaipaisivat. Tässäpä toinen hukattu mahdollisuus, josta olisi voinut tulla suuri juttu Oulun seudulle – voi yhä, jos asiaan panostetaan pian!
Yhtä lailla lainsäätäjien olisi mahdollista saada aikaan innovaatioita olemalla aloittavien yritysten puolella enemmän, tukien niitä alkutaipaleissaan nykyistä selvästi enemmän. Tuntuu siltä, että yrittäminen on poissa muodista, sillä sen riskit pelottavat ihmisiä liikaa. Jos vaikkapa yrityslainan takaajaksi olisi mahdollista saada valtio sen sijaan, että yrittäjät tai heidän sukulaisensa takaavat yritystensä lainoja itse, uskoisin useampien uskaltavan perustaa oman bisneksensä. Ihmisten ideoiden siemenistä kasvaa aina silloin tällöin niitä tuottavia innovaatioita, joten niitä ideoita olisi mielestäni syytä kylvää entistä enemmän! Myös yrittäjien toimeentulon turva tuntuu olevan sillä tasolla, että yrittäjät pelkäävät ottaa niitä tarvittavia riskejä.
Suomessa ja tässä pian entisessä (jos mitään ei tehdä) teknologiakaupungissa pitäisi siis koko ajan pystyä asukkaidensa toimesta luomaan uutta – uusia ideoita, uusia yrityksiä, uutta teknologiaa. Uuden luomisen jälkeen on aika teollisesti valmistaa näitä uusia asioita niin pitkään kuin mahdollista, ennen kuin tuotanto siirretään halvemman työvoiman maihin. Mutta kun koko ajan tutkitaan ja löydetään sitä uutta jota koko maailma haluaa, pidetään samalla huoli siitä, että myös tuotannon työntekijöillä on jatkuvasti töitä. Näin vältetään nykyinen tilanne, jossa yhden pienen katastrofin takia kunnan työttömyysprosentti nousee kymmenellä prosenttiyksiköllä, ja kerrannaisvaikutukset tuntuvat laajalti.