Uuh. Hiihtolomaviikko on nyt noin puolivälissään, ja jalkani ovat suorastaan poikki. Samoin ovat käteni, ja joku voisi vaikka sanoa että koko mies myös. Syyhän on toki kaiken tämän hiihtämisen – lähes 70 kilometriä muutaman päivän aikana on paljon sellaiselle, joka käy normaalisti talven aikana hiihtämässä ehkä 50 kilometriä. Onneksi ensi viikolla pääsee taas töihin lepäämään.

Täällä Saariselällä latuolosuhteet ovat kyllä kieltämättä hyvät. Ainakaan vielä ei ole tullut sahattua samoja latuja ees taas ja takaperin, vaan joka päivälle on löytynyt uutta hiihdettävää. Onhan täällä korkeuseroja toki koti-Oulua huomattavan paljon enemmän, mutta niistä kyllä selviää kunhan vaan viitsii hiihtää rauhallista tahtia. Tänään Kulmakurun luontoladun päätteeksi asumusta kohti noustessa tosin tuntui, että konttaamallakin olisi päässyt mäkeä ylös nopeampaa. (Kulmakurun latu oli siis hyvä – kannattaa käydä, jos 30 kilometrin matka ja yksi rankemmanpuoleinen nousu eivät pelota.)

Tuossa puolitoista viikkoa sitten kävin Oulussa hiihtämässä noin 20 kilometriä, Niittyarosta Rannanperälle. Sekin oli kyllä kiva reissu, vaikka sen jälkeen ranne olikin viikon verran kipeä. Oulun hiihtoladut tuntuvat olevan kyllä noin keskimäärin oikein hyviä, hyvässä kunnossa ja mukavia hiihtää; ainakin se pieni osuus, joita itse olen kulkenut. Eli niitä on siis myös paljon! Tämä oli päällimmäinen tunne, kun latukarttaa vilkuilin ennen reissuun lähtöä.

Eipä noilta laduilta voisi siis enempää toivoa, paitsi ehkä niitä korkeuseroja. Mutta niitäpä ei ihmisen kannata rakentaa, joten taitaa Lapin hiihtokeskuksille löytyä tästä henkilöstä lähes vuosittainen vieras.